Lääkisopiskelijana kuulee ihmisiltä usein kyselyitä, että leikkelettekö te ihan oikeasti ruumiita siellä ja eikö se ole aika ällöttävää. No kyllä me ihan oikeasti leikellään ja onhan se välillä vähän ällöäkin. Varoitus: teksti sisältää yksityiskohtia.

 

Dissektiot

Ruumiiden pilkkomista on kahta eri sorttia: dissektioita ja obduktioita. Dissektiot alkavat ensimmäisen vuoden keväällä osana anatomian suotavaa – joskaan ei pakollista – opetusta. Dissektiosalien ruumiit ovat verenkierron kautta formaliiniliuoksella balsamoitujen vapaaehtoisten ja tietyt kriteerit täyttävien (esim. ei vakavia infektioita) maallisia jäännöksiä. Joskus aiempina vuosikymmeninä avauksia oli enemmän ja avattavat olivat ”valtion varoin haudattuja”, käytännössä siis pulsuja ja vankeja.

Nämä nykyisin käytössä olevat heput ovat ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden eli alfojen kohdalle tullessaan olleet kylmiöissä jo liki vuoden, mitä ennen toisen vuosikurssin opiskelijat eli beetat ovat jo peranneet vatsa- ja rintaontelon ja nuorempia hämmentääkseen vaihdelleet elinten paikkoja. Obduktiosaleissa leijailee tympeä haju, joka ei tahdo lähteä käsistä kuin kulumalla, etenkään, jos onnistuu rikkomaan jo parasta ennen –päivämääränsä ylittäneet ohuet kumihanskat. Ruumiit ovat kylmiä, harmaita, mahallaan makaamisesta naamastaan aivan lytyssä, osin kivikovia ja osin täynnä säilöntänestettä. Aika vastenmielisiä siis. Toisaalta kaltaistani herkkämielistä ihmistä helpotti huomattavasti se, että ruumiit olivat erittäin konkreettisesti kuolleita ja melko vähän ihmismäisiä.

Dissektiot ovat puhtaasti opetustilanteita, joissa reilu kymmenen ihmistä piipertää yhden vainajan kimpussa ja yrittää kerros kerrokselta kuoria ruumista ja bongata anatomisia rakenteita. Jokaiselle ruumiille on omat vihreät roskakorit, joihin irtonaiset osat heitellään, jotta mahdollisimman paljon kyseistä vainajaa ja mahdollisimman vähän vieruskaveria voitaisiin sitten polttohaudata. Ei uskoisi, miten vaikeaa voi olla erottaa rasvan ja selkälihasten välistä rajaa tai tunnistaa hermoa laskimosta. Obduktioiden tuoreilla ja vähemmän kankeilla ruumiilla se on huomattavasti helpompaa. Dissektioissa tulee hyvä motivaatio terveisiin elintapoihin, kun tajuaa, kuinka paljon rasvaa vain hieman pulleassakin ihmisessä on, kun sen alta tai seasta yrittää kaivella jotain.

 

Obduktiot

Obduktioihin päästään tutustumaan Helsingissä toisen vuoden lopussa ja kolmannen syksyllä. Obduktiot ovat ihan oikeita lääketieteellisiä ruumiinavauksia, joissa opiskelun ohella pyritään etsimään kuolinsyytä. Valtaosalle suomalaisista tehdään ruumiinavaus, ja näistä valtaosa on ns. oikeuslääketieteellisiä ruumiinavauksia, joka suoritetaan mm. jos vainaja ei ole ollut lääkärin hoidossa, kuolema on ollut yllättävä tai epäillään rikosta, ammattitautia tai hoitovirhettä. Loput menevät sitten patologian laitokselle.

Itse pidin obduktioista huomattavasti enemmän kuin dissektioista. Ruumiit eivät haise yhtä pahalle (suolistoa lukuun ottamatta) ja ovat paljon selkeämpiä ja helpommin käsiteltävissä. Siinä missä dissektiot olivat enimmäkseen pientä nysväämistä (”Pidä kynäotteella niitä pinsettejä!” ”Sori, mää katkasin hermon ja se hävis johonkin.” ”1. viilto spina iliaca anterior superiorista ligamentum inguinalen kraniaalipuolta mediaalisuuntaan kohti tuberculum pubicumia.”), kuuluivat obduktiosalin työvälineisiin mm. sirkkeli ja valtava miekanomainen veitsi. Toki jälkimmäisessäkin sai ihan kyllikseen yrittää etsiä kilpirauhasta punnittavaksi ja pienillä saksilla metsästää reittiä kalkkeutuneiden sepelvaltimoiden läpi.

Obduktiot olivat myös jossain määrin dissektioita siistimpiä. Veren kanssa toki joutuu olemaan tekemisissä ja sisäelimet alkavat kahden tunnin preparoinnin jälkeen levitä lammikoksi pöydälle (”Kyllä se mahalaukku tässä vielä äsken oli, ootas mää etsin sen täältä muhjusta…”), mutta suojavarusteet ovat paremmat ja ruumiista ei yleensä roisku epämääräisiä nesteitä.

Lisäksi ruumiinavauksista oppi oikeasti paljon, kun näki terveitä ja sairaita elimiä ja pääsi pohtimaan kuolinsyitä (Ei hätää, emme me niitä lopullisia potilaspapereita silti kirjoita). Lisäksi erilaisissa demonstraatioissa, videoiduissa avauksissa ja 1700-luvun valistuksen aatetta henkivässä rauhoitetussa amfiteatterin mallisessa salissa pääsi näkemään vielä enemmän tapauksia kuin itse avasi. Kyllä se kummasti syöpyy mieleen, kun näkee alkoholistilla lähes viisikiloisen kirkkaan keltaisen rasvamaksan, joka oikeasti täyttää puolet vatsaontelosta ulottuen sen puolelta toiselle ja jättää siivutettaessa veitseen inhottavan rasvaisen lähmän.

Itse olen pitänyt kauheasti kaikesta leikkelystä, jota meillä on ollut. Se on mukavan käytännönläheistä ja konkretisoivaa puuhaa kaiken lukemisen keskellä. En silti häpeä myöntää, etteikö minun olisi parina ensimmäisenä kertana tehnyt vähän huonoa, mutta asioihin tottuu yllättävän nopeasti. Minäkin, joka pelkäsin katsoa yhtään väkivaltaisia elokuvia on nykyään se, joka lähinnä kyynisenä kommentoi silpomiskohtauksia: ”Ei se oikeesti näytä tolta.”

P.S. Harkitsin tämän postauksen kategoriaksi myös "ihoa", mutta arvelin, ettei se ehkä olisi sopivaa...